Me väitämme lukevamme lehtiä, vaikka oikeasti me katselemme niitä. Lukemisella tarkoitetaan sitä, että ihminen katselee lehden kuvia ja lukee kuvatekstejä, silmäilee nostot eli latikoissa olevat pikkutekstit ja osan otsikoista. Ne isoimmat, lyhyimmät ja rajuimmat otsikot. Etsimme verisillä kuvilla höystettyjä skandaaleja. Yhä useampi lukee lehtien sähköistä versiota, jossa on painettua versiota vähemmän tekstiä ja se on isommalla fonttikoolla. Sähköisen version lukeminen tarkoittaa siis kentän rullaamista alaspäin ja otsikoiden ylimalkaista pälyilyä.

Ammattilehtien lukemisella ihmiset tarkoittavat niiden kuljettamista töistä kotiin, jotta huono omatunto puhdistuu. Hyvin usein ammattilehti jää kotona lukematta tai edes selaamatta.

Lukeminen voi tarkoittaa myös lehden selailua lopusta alkuun. Samoin kuin Manga-sarjakuvia. Juuri siksi lehden lopussa on se sillisalaatti pieniä juttuja ja juoruja. Niitä on nopea ja helppo vilkuilla.

Me surffailemme tv-kanavilla ja katsomme vain hyvin harvan ohjelman alusta loppuun. Kaikki tietävät, että mainosten kohdalla vilkaistaan toisten kanavien tarjontaa tai käydään vessassa. Näitä mainostauoilla tv:n äärestä poistuvien lukumääriä ei löydy mainosaikaa myyvien tai edes mainosaikaa ostavien tahojen tilastoista. Todelliset luvut romuttaisivat mainoaikaa myyvien businekset.

Hermostuneisuus ja uusiin asioihin perehtymiseen käytettävän ajan määrä vähenee jatkuvasti. Samanaikaisesti tiedon tarve ja tarjonta lisääntyy.

Pakkaustekstien lukeminen on toisenlaista. Järkevä kuluttaja lukee elintarvikepakkausten sisältöluettelot huolella ja etsimällä etsii lisäaineet, rasvat ja sokerit. Pakkauksen informatiivisuuden vaatimuksille ei näytä tulevan loppua. Tuotteen ominaisuuksista ja sisällöstä kertovien läimäkkeiden, tekstien ja taulukoiden määrä pakkauksissa kasvaa jatkossakin.

Pakkauksen ulkoasu on kuin ravintolan portsari, joka päättää kuka tulee sisään. Visualisoinnin tehtävä on herättää mielenkiintoa ja jakaa informaatiota. Tässä järjestyksessä. Pakkaussuunnittelijat ovat tienneet jo pitkään, että tekstillä, fonteilla, väreillä ja kuvilla ei voi leikkiä, vaan visuaalisuus tulee tehdä informaation jakamisen ja selkeyden ehdoilla. Vaikea tehtävä, varsinkin kun etiketti saattaa olla postimerkin kokoinen ja kielivarianttejakin on useita.

Pakkausdesign on kompromissi. On herätettävä huomiota ja jaettava tietoa. Pientenkin muuttujien merkitys myyntiin on suuri. Pakkaussuunnittelu on tiukoista reunaehdoistaan johtuen hyvin analyyttista puuhaa. Hyvä pakkaus rakennetaan pala palalta. Parhaimmillaan kaikki yksityiskohdat on tutkittu ja visualisointiratkaisujen merkitys tunnetaan. Toisin kuin mainonnassa, jossa ammutaan haulikolla ja silläkin väärään suuntaan.

Kolumni / Julkaisija-lehti 11/2011

Tiettyihin kaupunginosiin ei pimeän tultua mennä lainkaan. Naiset pelkäävät seksuaalista väkivaltaa ja miehet pelkäävät saavansa turpiinsa. ”Ihmiset pelkäävät toisiaan.” Eri alueilla on erilainen maine, toiset ovat turvallisempia kuin toiset. Kokemus on subjektiivinen, eikä rikollistilastot korreloi mielikuvien kanssa. Mutta miksi ihmeessä näin on?
Ihmiset kokevat ympäristön sellaiseksi kuin se näyttää olevan. Helsingin Itä-Pasilaa ja Espoon keskustaa ei voi pitää muunlaisena kuin vastenmielisenä, ahdistavana ja pelottavana, koska ne ovat sellaisia. Kylmiä betonibunkkereita, rumia elementtitaloja, ahtaita kujia, sokkeloita ja siivoamattomia alueita. Tämä ”neuvostovenäläinen lähiöarkkitehtuurirakentaminen” on suomalaisille hyvin tuttua ja vielä nykyisinkin meillä rakennetaan rumasti, rivosti ja rajusti kun pitäisi rakentaa nätisti, pehmeästi ja kevyesti.

Ongelma on arkkitehtuurissa ja gryndauksessa. Rakennuksia ja kokonaisia kaupunginosia tehdään liiketalouden tehokkuusnormeilla eikä viihtyvyyden ideaalilla. Hyvä arkkitehtuuri on vain illuusio, ei sellaista oikeasti ole. On yksittäisiä hienoja rakennuksia, muutamia hyviä kohteita joista saadaan valokuvat, mutta suurin osa rakentamista on heikkotasoista. Usein tuntuu siltä ettei talon ulkoseinistä eteenpäin oleva alue kuulu kenellekään.

Kaupunki poistaa vaarallisilta alueilta pensaita lisätäkseen turvallisuuden tunnetta. Pensaiden ja puiden määrää tulisi kuitenkin lisätä, jotta rakentamisen virheet voidaan peittää. Valaistuksen lisääminen on tärkein yksittäinen toimenpide. Jos näemme, emme pelkää. Jostain syystä edes veistoksia ei ole Suomessa valaistu. Siivoaminen on toinen viihtyvyyttä lisäävä ja pelokkuutta vähentävä yksittäinen tekijä. Tutkimusten mukaan seinäkirjoittelu, roskaaminen ja yleisten alueiden rikkominen lisääntyvät niillä alueilla, jotka ovat sen näköisiä, että ne kutsuvat ilkivaltaan.

Pahinkin roisto ymmärtää viihtyisän, hyvin valaistun ja siistin asuinalueen merkityksen ja jättää sen rauhaan ja kyllä nuoriso laittaisi tyhjät pullot roskikseen, jos sellaisia jossain löytyisi.

Myös uudet rakennukset herättävät ahdistusta. Esimerkiksi Helsinkiin saavuttaessa Länsiväylän päässä on Ruoholahdessa vakuutusyhtiö Varman uusi pääkonttori. Iso, liian lähellä tietä oleva tumma rakennus sulkee horisonttinäkymän ja työntyy ihmisten päälle. Syntyy ahdistava porttimainen tila, jonka kohdalla ohiajavat autoilijat tuntevat outoa levottomuutta. Parempi vaihtoehto olisi ollut sijoittaa rakennusryhmän korkeimmat osat taustalle ja matalimmat eteen. Ilmeisesti maksaja on halunnut näyttävän liikepaikan ja meillä maksaja saa aina päättää rakennuksen ulkonäöstä, sijainnista ja koosta, vaikka päätöksenteko kuuluisi virkamiehille. Vaikea uskoa, että arkkitehti kehtaa myöntää Varman rakennuksia omakseen. Liike-elämä ei ole vielä ymmärtänyt, että hyvä, kaunis ja näyttävä rakennus on parempi liiketoimi kuin ahdistava kompleksi.

Jostain syystä Helsingin keskustaan ahtaaseen paikkaan suunnitellaan ylisuurta hotellia, joka samalla sulkee kaikkien muiden kuin hotellivieraiden näkymät. Ratkaisu lisää ahdistusta. Liiketoiminta vaatii tehokkaammat rakennusneliöt, eikä ilmavuus tai kauneus ole hyve.

Arkkitehtuurin vastuu on rakennusten lisäksi myös ympäristöissä, kokonaisuuksissa – siis kokonaisuuksissa. Meillä on liuta hyvin koulutettuja ja lahjakkaita arkkitehteja, mutta heille ei anneta mahdollisuuksia.

Suomella olisi harvinaisen otollinen mahdollisuus olla miellyttävän, avaran ja valoisan kaupunkiympäristön mallimaa. Meillä nimittäin on tilaa riittävästi myös vaakasuorassa.

Rouva esittää kainosti pyynnön: “Onko mitenkään mahdollista, että päähenkilö Ruben Waara rakastuisi johonkin viehättävään hankolaiseen naiseen?”
Ajattelen, että tämän lähemmäksi jumaluutta en koskaan pääse, joten vastaan siltä seisomalta, että totta kai. Osaan kuitenkin olla kysymättä tarkennusta siitä, minkälaiseen naiseen Rubenin tulisi rakastua. Toteutin toiveen seuraavassa kirjassani.

Kirjailijana olen perso palautteelle. En voi sanoa muiden kirjoittajien suhteesta palautteeseen mitään, mutta ainakin haastatteluissa usein väitetään, ettei kritiikillä ole mitään merkitystä. Joidenkin mielestä lukijoidenkin kommentit voi jättää huomiotta. Eräässä paneelissa tunnettu dekkaristi pyysi lukijoitaan olemaan lähestymättä häntä minkäänlaisissa asioissa.

Eräänä kauniina kesäaamuna avasin sunnuntain Hesarin ja sain lukea oman kasvokuvani vierestä tekstin, jossa kriitikko ihmettelee, miten ihmeessä onneton tekeleeni on voinut päästä kustantajan seulasta läpi, ja kuinka huono kirjoittaja olen. Tällaisena hetkenä saattaa kirjailijan takaraivoon herätä epäilys ammatin mielekkyydestä. Ajattelen kuitenkin, että taiteen tehtävä on tarjota elämyksiä, joten tekstini oli toiminut, kriitikko oli reagoinut.

Mielestäni on turha väittää, etteikö kielteinen arvostelu vedä syvää viiltoa herkkään taiteilijasieluun. Musiikkihistoria tuntee monta tapausta, joissa muusikko on päättänyt päivänsä saatuaan jatkuvasti kielteistä palautetta.

Omalta osaltani olen onneksi treenannut mollaamista 60- ja 70-lukujen koulujärjestelmässä. Silloin tuli iskuja joka puolelta ja vain kilttejä kehuttiin. Heistä tuskin tuli kirjailijoita.

Myönteisestä kritiikistä ajattelemme, että totta kai kehut tulivat oikeaan paikkaan. Ette tiedäkään minkälainen jätkä tässä kävelee. Hyvän arvion antanut kriitikko nousee kirjailijan silmissä ammattinsa parhaaksi, älyn jättiläiseksi ja parhaaksi kaveriksi.

Libristipäivät, messut ja kirjakauppaesiintymiset ovat yhtä juhlaa, koska sieltä saa lukijapalautetta. Yleisöltä saa kehuja ja vinkkejä. Hyvin harvoin lukijoilta saa suoria kommentteja siitä, mikä kirjassa ärsytti. Lähestyminen on suomalaiseen tapaan kohteliasta ja hillittyä.

Tervetuloa kritiikki, sekä huono että hyvä. Arvostelu kasvattaa ja auttaa minua kirjoittamaan entistä paremmin. Olenhan kehityskelpoinen yksilö.

Kolumni / Kirjailija-lehti 9/2011

Toki hankinnan syy voi olla arkinen ja käytännöllinen. Tarvitsemme kengät, auton, talon, maitopurkin, mitä tahansa. Tällöin toimimme vielä järkevästi, mutta siinä vaiheessa, kun joudumme valitsemaan kilpailevien tuotteiden kesken, astuu takaraivo-osasto kuvioon ja teemme hankintapäätöksen kaiken muun kuin viileän harkinnan, hinta-laatuvertailun tai tiedon perusteella.Jos tutkija kysyy kaupan ovella asiakkaalta miksi hankit juuri tuon tuotteen, vastaamme järkisyillä. Pääsääntöisesti valehtelemme tahtomattamme. Älykäs ihminen pystyy perustelemaan typerimmätkin hankintansa järkisyillä itselleen ja muille.

Tähän käyttäytymismalliin pakkaussuunnittelu iskee. Pakkaus, sen grafiikka ja fyysinen muoto on järeä ase markkinaosuustaistelussa. Pakkauksella ei ehkä hankita uusia asiakkaita niin tehokkaasti kuin mainonnalla tai hintakilpailulla, mutta yksikään tuote ei ole markkinoilla yksin, joten tuotepakkauksen tulee voittaa kiinnostavuudessa sen viereisen samanlaisen tuotteen pakkaus.

Pakkauksen tärkein tehtävä on huutaa: “Minä täällä, ota minut!” Se tekee tehtävänsä parhaimmillaan erittäin tehokkaasti. On arvioitu, että tuotteen myynti voi nousta useita kymmeniä prosentteja pakkausuudistuksen jälkeen. Ne ovat lukuja, jotka volyymimarkkinoilla heiluttavat jopa pörssikursseja.

Pakkaus on mainontaa monin verroin tuloksekkaampi investointi.

Kun kuluttajalta kysytään minkälainen on hyvä tai huono pakkaus, vastaus on joka kerta sama. Hyvä pakkaus on sellainen, jonka saa auki ja kiinni helposti. Siitä on helppo annostella ja siitä on mukava pitää kiinni. Hyvä pakkaus on sellainen, jonka grafiikasta saa välittömästi selville mitä, kuinka paljon ja minkälaista tavaraa pakkauksen sisällä on. Huono pakkaus on tietysti sellainen, jota ei saa auki eikä kiinni, se ei pysy pystyssä eikä siitä saa selvää mistä on kysymys.

Suunnittelijat puolestaan puhuvat kauneusarvoista, seksikkyydestä, väreistä ja fonteista ja ovat niin ollen täysin metsässä.

Brändin omistajan kannalta kuluttajaa kannattaa kuunnella enemmän kuin mainostoimistoa, joka linkittäisi kaikki pakkaukset osaksi mainoskampanjaa. Niin ei kannata tehdä, jos haluaa säilyttää tuoteuskollisuuden ja -luotettavuuden.

Pakkauksen elinkaari on pidempi kuin hetkellisen, jo syntyessään vanhan, mainoskampanjan. Kuluttajat odottavat pakkaukselta ajassa kestävää designia ja vastustavat promoamista. Luotettavuus on avainsana.

Usein kuluttajatesteissä mainitaan, ettei rakastetulla tuotteella saisi leikkiä. Siksi pakkausuudistusten tulee olla aina hienovaraisia ja johtaa kuluttajakäyttäytymistä siten, etteivät he sitä edes huomaa. Ovelasti.

Julkaisija-Lehti / 8/ 2011

Pakkaamattomien tuotteiden osalta mielikuvan rakentaminen tuotteen lisäksi tapahtuu esimerkiksi niskalapulla. Usein brändi on jo tuotteessa itsessään, kuten esimerkiksi Burberry ruutukuviossa tai Adidas raidoissa.

Brändi on lupaus laadusta ja tuotemerkki on tämän laadun takuumies. Kaikille brändit eivät merkitse mitään, mutta suurelle joukolle ne ovat ostopäätöksen viimeinen niitti. Ainakin pieni niskalappu voi valintatilanteessa kahden samanlaisen tuotteen välillä olla se merkityksellisin tekijä. Me emme yleensä myönnä edes itsellemme, että kaipaamme tukea ostopäätöksissä, mutta tutkimusten ja kokemusten kautta tämä tiedetään.

En halua, että paidassani lukee näkyvästi BOSS, mutta minua lämmittää se, että se lukee niskalapusssa. Olen ajatellut ostavani laatua ja siksi haluan varmistua että kyseinen paita on sitä. Jos valmistaja mokaa laatukäsitykseni, niin samalla tavalla brändäys kehottaa minua olemaan ostamatta kyseistä tuotetta jatkossa.

Jos parhaan kengän symboli on punainen pohja, ja jos sen tietää vain harva, niin tietämättömyys lisää tuotteen haluttavuutta. Liikkeelle lähtee myönteinen huhu, joka on paras mahdollinen markkinointikeino.

Yleisesti valmistajat luulevat, että tuotteen hyvä laatu riittää menestykseen. Mutta niin se ei ole, ei sen enempää vaatteissa, kengissä kuin elintarvikkeissakaan.

Brändin ei tarvitse huutaa voimakkaasti kuten esimerkiksi Billabong tuotteiden strategia näyttää olevan. Kalliiden tuotteiden tyyli on toisenlainen. Pieni merkintä vaatteen sisäpuolen lapussa riittää.

Jos olisin vaatetehtailija, en uskaltaisi jättää piilobrändäystä pois, eihän siitä haittaakaan ole. Jos minulla ei ole varaa brändimainontaan, uskoisin, että tuotemerkintä levittää pikkuhiljaa sanomaa ja muistuttaa vaatteen ostajaa valmistajasta.

Merkitsemättömät tuotteet ovat epäluotettavia, emme tiedä niiden alkuperää ja pelkäämme tulla huijatuksi.

Design auttaa myymään enemmän.

Nykyisin ylipakkaamista näkee vain harvoin. Kosmetiikkatuotteet saattavat olla ainoa tuoteryhmä, jossa ylipakkaaminen on sallittua ja jopa toivottavaa. Kalliin tuoksun ostaja tietää maksavansa myös pakkauksesta, hän ostaa kokonaiselämyksen. Jostain syystä sama tuote ei tuoksu hyvälle rumassa pullossa.

Karkeaan mainonnalliseen liioitteluun toki voi törmätä silloin tällöin pakkauksissa ja varsinkin mainonnassa, mutta varsinaiseen valehteluun vain harvoin. Rehellisyys on pakkaussuunnittelun perusarvo ja markkinointistrategian kivijalka. Markkinoija ymmärtää, että kannattaa hankkia mieluummin kanta-asiakkaita kuin kertaostajia. Koska kuluttajat ovat viisaita ja aistivat herkästi, jos heitä yritetään huijata, niin heille tulee tarjota tietoa ja myönteisiä elämyksiä pettymysten sijaan.

Kiristyneessä kilpailutilanteessa pakkaus pyritään valmistamaan niin edullisesti kuin suinkin. Massatuotteissa materiaalisäästöt voivat olla merkittävä taloudellinen tekijä ja säästöillä voidaan laskea tuotteen hintaa, onhan pakkauksen valmistuskustannukset aina leivottu kuluttajahintaan.

Materiaalinsäästössä mennään joskus jopa liiallisuuksiin. Esimerkiksi panimot saattavat tinkiä muovipullon paksuudesta niin paljon, että iso pullo pysyy juuri ja juuri koossa tai tuotepakkauksen kartonki voi olla niin ohutta, ettei se kestä edes normaalia käyttöä.

Ylipakkaamisen suhteen pakkaussuunnittelijat ja markkinoijat voivat kulkea puhtain omatunnoin. Moraali on korkealla. Markkinatalous huolehtii pakkausten asiallisuudesta jopa viranomaisia tehokkaammin, koska Suomessa on valistuneesti vaativia asiakkaita, järkevät markkinoijat jotka ymmärtävät pitkäkestoisen brändinrakentamisen edut ja pienet markkinat. Kaikki tuntevat toisensa.

Katos on rakenteeltaan yksinkertainen ja rakennuskustannukset selvästi ylimitoitetut. Jos katos tulee noin kalliiksi on suunnitelmissa vikaa tai todennäköisemmin ulkomainosyhtiö JcDeko vedättää kaupunkia.

Normaali menettely olisi  hinnoitella rakentaminen urakkakilpailulla. Markkinatalous pitää huolen oikeasta rakentamisen hinnasta, joka pyörii 40 000 euron maksimissa. Ulkomainosyhtiötä ei saisi päästää ohjailemaan yhteistä ympäristöämme ja tekemään sillä liiketoimintaa. Jos suunnitelma on kallis toteuttaa voi se olla myös suunnittelijan vika, täytyisi osata suunnitella paremmin.

Huomattavasti parempi suunnittelutaktiikka kaupungille uuden katostyypin löytämiseksi olisi ollut järjestää ideasuunnittelukilpailu, jonka tuloksena olisi saatu monta uutta ja vallankumouksellista ajatusta. Parhaat olisi toteutettu ja nuoret arkkitehdit olisivat saaneet tilaisuuden töitään toteutettavaksi.

Toinen tapa olisi voinut olla kutsukilpailu viidelle kokeneelle arkkitehtitoimistolle tai yksittäiselle suunnittelijalle, joista Lindfors olisi hyvin voinut olla yksi. Asiantuntija raati olisi valinnut voittajan.

Kolmas tapa olisi ollut kutsua muutama toimisto tai yksittäinen nimisuunnittelija suunnittelemaan kukin omannäköisensä katoksen. Näin olisi saatu eri pysäkit eri ilmeisiksi. Helsinki voisi olla kuuluisa siitä, että sillä on monta eri-ilmeistä, kummallistakin bussikatosta. Se helpottaisi jopa kaupungissa suunnistamista ja antaisi luonnetta kaupunginosille. Nyt kun suunnittelijaksi on valittu vain yksi, ja vielä se kaikkein ristiriitaisin hahmo, valmistelu on tehty salassa ja työ esitellään valmiina yleisölle, hyökkää susilauma varmasti. Valitettavasti tai aivan oikein Stefan Lindforsin katokset tullaan torppaamaan ja ne jäävät toteuttamatta. Eikä edes sen takia että ne olisivat huonoja, vaan sen takia, että suunnittelun valmistus on tehty väärin. Lindforsista tulee sijaiskärsijä.

Kaupungin johdolta on mopo karannut käsistä ja designprosessien hallinnasta ei ole kokemusta tai näkemystä. On haluttu olla rohkea ja tehdä jotain erilaista, hyvä niin, mutta yleisö on unohdettu. Kansalaiset, joille ympäristö kuuluu, kannattaa sitouttaa tällaisiin hankkeisiin. En tarkoita, että päätöstä pitäisi tehdä demokraattisesti, mutta ainakin se illuusio tulisi kansalaisille suoda, vaikuttamisen mahdollisuus.

Jos yksittäinen firma rakentaa pääkonttorinsa tai vaikkapa liikemerkkinsä minkä näköiseksi tahansa se sallittakoon, mutta kun rakennetaan kaupunkiympäristöä kaikille suunnittelun vaatimukset ovat erilaiset.

Esimerkiksi VR ja Finnair ovat sellaisia yrityksiä, jotka ihmiset kokevat omikseen. Heidän ei silloin kannatta mennä omia polkujaan vaan on järkevää ottaa huomioon asiakkaiden ääni, jopa sellaisessa strategisesti ja liiketoimintaan oleellisesti vaikuttavassa asiassa kuin yritysgrafiikka ja tunnukset. Samoin on julkisten rakennusten , bussien, pysäkkien, taksien, parkkimittareiden, sähkökaappien, puistojen ja kaikkien julkisten asioiden kanssa. Finnairin liikemerkkiä tullaan haukkumaan niin kauna kuin se on käytössä, koska yhtiö ei ottanut käyttäjiensä voimakasta sitoutumista huomioon. Nokia menettää miljardeja vain ylimielisyytensä vuoksi. Tunnepuolen jutut näyttävät olevan päättäjille se vaikein, vaikkakin sen pitäisi olla tärkein seikka päätöksenteossa.

Lindforsin katos tulee muuttumaan kun valaistus ja puhtaanapito otetaan huomioon. Tämä on valitettavan usein nähty. Hartwall-areena myytiin kauniilla kuvilla puurakentamisen helmenä, mutta lopputuloksena on pyöreä peltihalli. Helsingin standardikioskit valittiin suunnittelukilpailulla, mutta kauniista voittajatyöstä puuttui tarpeelliset katokset ja tiski, eikä lasikuutioon voinut kiinnittää hinnastoja. Muutosten jälkeen grillikioskeja ei enää tunnista siksi miten ne esiteltiin. Esimerkkejä löytyy useita. Lindforsin kioskista puuttuu valaistus tai se on liian hieno, saa nähdä miten linjakkuus ja sirous häviää lopputuloksesta. Tässä voi käydä kuten Lahden Sibelius-talon taksitolppa, se on ehkä Suomen kallein mutta toimimattomin ja varmasti huomaamattomin. Matkailunähtävyytenä se toimii vain sen vuoksi, että se oli niin kallis.

Itse olisin suunnitelluttanut katoksen vasta valmistuneiden tulevaisuuden lupausten kanssa. Juuri heidän uudenlaista ajatteluaan tarvitaan kaupunkikuvaa piristämään. Rohkeus taisi kuitenkin puuttua.

Julkaistu: Helsingin Sanomat 5/2011

Yksi arviointikriteeri on kuitenkin kaikille yhteinen. Kirjassa ei saisi olla oikeinkirjoitus- tai asiavirheitä.

Kustannustoimittaja ja oikolukija ovat merkittävässä asemassa kirjan virheettömyydessä. Kirjailija voidaan vapauttaa vastuusta, koska hän sokeutuu työlleen jo alkusivuilla. Hyvä kustannustoimittaja on kuin keidas erämaassa, joka ravitsee ja auttaa avaamaan silmät hiekkapölyltä ja viilentää tuskan hien. Oikolukija siivoaa loput roskat.

Joidenkin kirjailijoiden osalta voi todeta, että: ilman kustannustoimittajaa tuokaan tekijä ei olisi yhtään mitään.

Minä kuulun siihen joukkoon.

Vain hyvin harva, tuskin yksikään, taiteen tai tieteen mestarisuorituksista on syntynyt täysin ilman muiden ihmisten vuorovaikutusta. Opetuslasten vaikutuksesta Jeesuksen ajatteluun ja tekoihin en tiedä, mutta kyllä he varmasti muodostivat organisaation, jossa toisen panos täydensi toista. Ainakin toisten virheistä synnytettiin merkittävää opetusmateriaalia ja myöhemmin tekstimateriaalia.

Vaikka kustannustoimittajan merkitys ja rooli vaihtelee, oikoluvun merkitys ei saisi vaihdella. Oppi- ja tietokirjoihin ei saisi livahtaa niin paljon virheitä kuin niissä nykyisin on. On kiusallista kun keittokirjan resepteissä on virheellistä tietoa. Keittokirjaan täytyy voida luottaa, jotta siitä voisi oppia.

Kaunokirjoistakin tulisi voida oppia. Ajatusten ja tunteiden lisäksi lukija voisi oppia oikeinkirjoittamista, ajatuksia, nasevia ilmaisuja ja lauseita sekä tyyliä. Jos käsikirjoitus vilisee oikeinkirjoitus- ja asiavirheitä, lukunautinto kärsii ja uskottavuus niin kirjailijaan kuin kustantajaankin kokee kolahduksen.

Ilmeisesti kannattavuussyistä oikoluku on saatettu ulkoistaa ja siihen käytettävä aika ja raha on pyritty minimoimaan. Automaattiset tekstintarkistusohjelmat tai laatujärjestelmät eivät riitä takaamaan laatua. Vain ajatteleva ihminen pystyy korjaamaan tekstiä luovasti ja huomaa Karjalanpaistin paisto-ohjeessa puutteita. Ja vain taitava ”ihmiskääntäjä” pystyy kääntämään tekstiä myös rivien väleistä.

Käännöskirjojen kauhistus on halpatuotantomaissa tehty ”tekstintarkistus”, jossa kohdekieltä taitamattomat henkilöt vertaavat lähde- ja kohdekielen ulkoasua toisiinsa.

Kustannustoimittajalle, kääntäjälle ja oikolukijalle tulee taata jo alunperin mahdollisuudet tuottaa niin hyvää tekstiä kuin suinkin. Heille tulee antaa resursseja. Jos kirjailija on säveltäjä, ovat kustannustoimittaja tai kääntäjä kuin sävellystyön sovittajia, jotka onnistuessaan tekevät raakileesta mestarin. Oikolukija on soittimen virittäjä.

Matti Remes

Kirjailija, joka arvostaa oikolukua, koska ei itse ole täydellinen – siltä osin.

Kirjailija 2/11

Lause muistuttaa suvaitsevaisuudesta ja myönteistä suhtautumista uusiin ja vieraisiin asioihin. Se opettaa, että meidän pitäisi ajatella asioita toisen ihmisen näkökulmasta, jotta voisimme ymmärtää oman viitekehyksemme ulkopuolella olevien ihmisten ajatuksia ja motiiveja.

Suvaitsevaisuus on luovuuden synonyymi. Ennakkoluulottomuus ja heittäytyminen uusiin asioihin ja ajatuksiin on uuden synnyttämisen edellytys.  Hyvä piirre on myös takinkääntäminen, jota suosittelen kaikille. Jostain syystä sitä pidetään huonona ominaisuutena. Varsinkin poliitikot saavat helposti kuulla kunniansa muuttuneista mielipiteistään, vaikka juuri takinkääntäminen merkitsee ajattelun ja ymmärryksen kehittymistä. ”Muutan mielipiteeni kun huomaan olleeni väärässä.”

Olemme oman ajattelutapamme, tottumustemme ja ympäristömme eli viitekehyksemme vankeja. On helppoa äänestää aina samaa puoluetta ja on turvallista, jos joku muu päättää mitä mieltä olemme. On myös helppoa uskoa asiantuntijoita ja seurata karismaattista johtajaa. Vaikeaa on kyseenalaistaa totuttuja menetelmiä ja ajatuksia tai edes pukeutumistyyliä.

Yrityksen menestys edellyttää ennakkoluulotonta suhtautumista omaan toimintaan. Yritysjohtajan on taivuttava ja otettava käyttöönsä uusia menetelmiä ja ajatuksia. Pelkkä sinnikkyys, jääräpäisyys tai kova työ ei enää riitä. Tulee olla ketterä ja mukautuva ja innovatiivinen.

”Hän menee vaikka läpi harmaan kiven.” Vanha suomalainen sananlasku joutaa romukoppaan, koska onhan järkevämpää mennä kiven yli, ali tai ohi kuin läpi.

Visuaalisen suunnittelun (graafinen suunnittelu ja muotoilu) kaupalliseen merkitykseen on liian usein suhtauduttu epäilevästi ja vähättelevästi. Onneksi aika moni yritys kuitenkin käyttää designia kilpailukeinonaan. On huomattu, että kaikki on niin kuin näyttää olevan, eikä niin kuin oikeasti on. Mielikuvat ratkaisevat.

Maailman suurin puhelimien valmistajakin on ihmeissään kun ostopäätökset tehdään elämäntapa-ajattelun perusteella, tunteella eikä rationaalisilla syillä.

Esimerkiksi Fazer, Valio, Paulig ja Saarioinen ovat yrityksiä, johon kaikki luottavat ja uskovat, että ne tekevät laadukkaita tuotteita. Sonera, DNA ja Elisa ovat monen mielestä niin sanotusti ”tosi syvältä”.

Autot, talot, viinipullot, polkupyörät, huonekalut ja jopa talvirenkaat myydään mielikuvien perusteella, eikä teknisten ominaisuuksien. Edes tuotteen hinta ei ole ostopäätöksen määräävä tekijä, mutta me perustelemme hankinnat usein hinnalla ja laadulla.

Yrityksen, tuotteen tai palvelun persoonallisuus ja siten myös kivijalka määritellään designerin työpöydällä. Visualisointi konkretisoi kaiken sen, mitä tuotteesta tai yrityksestä halutaan sanoa.

Designsuunnittelu on yrityksen menestyksen ja kannattavuuden kulmakiviä ja se heiluttelee jopa pörssikursseja. Tuotteen myyntiä voidaan nostaa useilla kymmenillä prosenteilla pelkällä pakkausuudistuksella.

Designin laadun arvioiminen on vaikeaa, usein jopa mahdotonta. Kuvaamataidon tuntimäärät kouluissa ovat vähäiset. Kuitenkin yhä useammat joutuvat aikuisena tekemään päätöksiä väreistä ja muodoista, tyylistä ja kauneusarvoista. Meidän olisi pyrittävä tiedolliseen empatiaan, eli korostamaan tiedon merkitystä arvioinnissa tunteiden ja ennakkoluulojen sijaan.

Design ei ole vain mielipidekysymys, vaan tutkittuun tietoon ja analyysiin perustuva strateginen valinta. Tutkimuksilla pystytään selvittämään mitä kuluttajat ajattelevat tuotteistamme ja mikä esitetyistä designvaihtoehdoista myy eniten. Tutkimukset paljastavat esimerkiksi sen myykö punainen pakkaus sinistä paremmin tai mikä vaikutus logon uusimisella on tuotteen myyntiin.

Kaikkea ei kannata tutkia, visuaalisten ratkaisujen arvioinnissa ja päätöksenteossa tietoakin tärkeämpää on luottaa vaistoonsa ja toimia intuitiivisesti. Usein tutkimukset tuottavat kompromisseja ja turvallisia ratkaisuja, mutta ainakin ne estävät väärät ratkaisut.

Vaisto, osaaminen, kokemus ja rohkeus tuottavat suurimmat onnistumiset. Päätöksentekoa helpottaa jos pystymme talsimaan toisten mokkasiineilla edes vähän aikaa.

Julkaistu Kirjailija-lehdessä 6/2011

Ilman arkkitehdin apua, samoilla piirustuksilla sekä nopeasti ja halvalla tehtyjä betonikerrostaloja Suomi on täynnä, valitettavasti. Joku niiden rakentamisella on rikastunut, mutta kukaan ei niitä kaipaa. Sellainenkin kaunis pikkukaupunki, kuten esimerkiksi Mänttä, sai oman slummialueensa.

Vaikka en kaipaa näitä taloja, huomaan kuitenkin kaipaavani hivenen, mutta vain hivenen, näiden rumien asuinalueiden ilmapiiriä ja yhteisöä. Lähiö oli jonkinlainen kylä, hyvin alkeellinen, mutta kuitenkin.

Pikkukaupunkien lähiöissä ei ollut ostaria kuten Helsingin lähiöissä, siellä oli vain talot sekä paljon lapsia ja polkupyöriä. Palveluja lähiöissä ei ollut lainkaan, saati bussiyhteyksiä.

Betonielementtitaloille oli tyypillistä, ettei niissä ollut lainkaan ääneneristystä ja painovoimainen ilmastointi johti siihen, että yläkerrassa haisteltiin alakerran paistoksia.

Keittiön tuletusaukosta oli välitön yhteys alakerran ja yläkerran keittiöön. Jos jollakulla olisi ollut käärme, olisi se sutjakkaasti päässyt kiemurtelemaan asunnosta toiseen.

Minä, silloinen finninaama, nousin seisomaan hellan päälle, jotta saisin selvää alakerrassa asuvan suurperheen poikien puheesta. Sen verran sain selville, että ryöstöä suunniteltiin.

Kun parin viikon kuluttua alakerrasta alkoi kuulua musiikkia, tiesin, että siellä testataan Vilppulan Radio ja TV:stä ryöstettyä kelanauhuria. Onneksi Mäntän poliisi vieraili alakerrassa ja vei mennessään sekä soittopelit, että rosvonalut.

Elementtitaloissa kulki ääni hyvin myös lämpöpattereiden putkia pitkin. Kun naapuruston aiheuttama melu kävi sietämättömäksi, hakkasin putkia vasaralla. Siitä tosin kärsivät enemmän rapun muut asukkaat kuin melunaiheuttaja.

Yläkerran rouvan sijainnin saattoi päätellä kuuntelemalla puukenkien kopinaa. Hän kun ei harrastanut mattoja, mutta sitäkin enemmän sisällätupakointia. Ahkeran kessuttelun seurauksena valkoinen keittiökaapisto muuttui parissa vuodessa keltaiseksi.

Haluaisin uskoa, että kehitys kehittyy ja elementtitalojen ääneneristykset ja ilmanvaihdot on saatu parempaan kuntoon ja tuskin kukaan enää polttaa sisällä. Tosin parvekkeella ehkä poltetaan sitäkin enemmän.

Tupakointi on kiellettyä kiinteistön yhteisissä sisätiloissa ja asunto-osakeyhtiö on velvollinen huolehtimaan siitä, ettei tupakansavu pääse asuntoihin. Tupakoinnin kieltäminen parvekkeellakin on mahdollista, mikäli se aiheuttaa kohtuutonta haittaa. Mahtaako jämien pihalle heittäminen olla sellainen haittatekijä?

Kerrostalotupakoitsija nojaa parvekkeen kaiteeseen ja napsauttaa natsan alas pihalle. Poissa silmistä, poissa mielestä. Koska filtteri ei koskaan maadu, poistuvat tumpit nurmikolta vain talkoolaisten noukkimana.

Ulkorappusten edessä on usein tupakointipaikkoja, mutta jostain syystä ihmisten on vaikea osua edes lähitäisyydeltä siihen pitkäkaulaiseen, tätä varten suunniteltuun muovihirvitykseen tai tyylikkäämpään teräslieriöön. Hyvin usein pihalla taloyhtiön järjestämän penkin vieressä on lasipurkki, johon on säilötty muutamien kuukausien jämät. Rumaa katseltavaa, mutta muistuttaahan purkit tupakoitsijaa siitä, minkälaiseksi keuhkot tulevat.

Tupakoitsijoiden puolustukseksi on sanottava, että kaukaa leijuva sikarintuoksu on yksi tuoksujen parhaimmistoa, konjakin ja parfyymin tuoksujen tapaan. Siksi en syyllistä tupakoitsijoita, mutta syyllistän filtterien viskelijät. Nielaiskaa ne tai siirtykää sikareihin.

Matti Remes

Kirjailija, joka polttelee itsekin pikkusikareita.
matti.remes@remes-packart.fi