Kääk! Sanoisi Aku Ankka. Niin sanoin minäkin. Miten tiivistää yhteen luentoon kymmenien vuosien kokemukset ja markkinointiteoriat, joita yksi jos toinenkin on kehittänyt jo vuosikymmeniä.

Tehtävä impossible. Mutta tarkemmin ajateltuna toimeksiannossa oli kaksi oleellista, varsin osuvaa ydinajatusta.

Heidän tavoitteensa oli, että Petroskoin yrittäjille täytyy antaa aivoihin ajatuksen siemen itämään siitä, että visuaalisella suunnittelulla on kaupallista merkitystä, pakkaussuunnittelulla voidaan ratkaista tuotteen kohtalo, brandin rakentaminen täytyy aloittaa jo heti tuotteen elinkaaren alussa ja, että kuluttaja lopultakin päättää mielikuviensa perusteella ostaako hän tuotteen vai ei.

Toinen, ratkaiseva ajatus, oli ideaali siitä, että joku ulkopuolinen tulisi kertomaan heille, että tuote- ja yritysbrandin perustan tulee ponnistaa heidän omista karjalaisista lähtökohdistaan. Siis siitä visuaalisesta viitekehyksestä, joka on heille perinteistä, alkuperäistä ja oleellista. Karjalaista puukkoa, kauhaa, piirakkaa, rokkibändiä, taloa eikä mitään muutakaan tuotetta saisi sopeuttaa maailmalla jo oleviin tuotteisiin, ideoihin ja ajatuksiin, vaan tuotteiden ja palveluiden tulisi olla Karjalasta kotoisin, heidän näköisiään.

Siinäpä perustavaa laatua oleva ajatus, kuka tulisi kertomaan sen saman myös suomalaisille.

Karjalassa on päädytty siihen, että heidän merkittävä kilpailukykynsä ja tuotteiden ainutlaatuiset ylivoimaisuustekijät löytyvät niiden persoonallisuudesta ja alkuperästä.

Tätä sanotaan kulttuurihistoriaksi ja visuaaliseksi muistiksi, omintakeisuudeksi.

Voimme myös vähätellen kutsua tätä isänmaallisuudeksi tai yltiönationalismiksi. Joku syyttäisi suunnitelmaa näköalattomuudesta ja ajattelua nurkkakuntaiseksi, mutta minä kutsuisin sitä viisaaksi strategiaksi. Ainoaksi oikeaksi tavaksi erottautua massasta.

Karjalaiset eivät ole ajatustensa kanssa yksin. Tätä samaa strategiaa ovat noudattaneet ruotsalaiset, ranskalaiset, italialaiset, venäläiset, amerikkalaiset, saksalaiset, espanjalaiset, britit.., mutta eivät suomalaiset, jotka ymmärtävät kansainvälistymisen menestyksen edellyttävän sopeutumista jo olemassa oleviin markkinoihin ja tuotteisiin.

Pääsääntöisesti kahviloissa on liian vähän henkilökuntaa. Kahvilan kannattavuuden etsiminen on johtanut itsepalveluun ja siihen, että palvelua ei ylipäätään ole. Juuri kukaan ei sano enää kiitos-päivää-näkemiin-ole-hyvä -tyylisiä asioita.

Tehokas itsepalvelu toimii marketeissa ja halpahalleissa, mutta se ei sovi kahviloihin, joiden tehtävä on tarjota nautintoja. Itse etsit, itse jonotat maksamaan, itse kannat pöytään ja itse siivoat pöytäsi – yli viisi euroa kahvista ja pullasta on liikaa.

Kahvilan tulisi olla helppo ja nopea pistäytymispaikka tai helppo ja hidas oleskelupaikka. Jos kahvin ja pikkupullan myisi kahdella eurolla, voisi kokonaismyynti olla huomattavasti suurempi kuin maksimihinnoittelulla.

Viihtyvyydessä on loppujen lopuksi kysymys tyylistä, mutta miten ja mistä tyyli syntyy? Hyvin monet kahvilat on suunniteltu pilalle. Sisustussuunnittelija työntää tunnelman takaovesta, verttikivet ovat onnistuneet pilaamaan monta tilaa. Parhaimmillaan kahvilan sisustus voi olla vuosikymmeniä sama, myös toimintatapa voi olla sama, koska onnistunut tunnelma syntyy muuttumattomuudesta, sisustuksen kuluneisuudesta ja ihmisistä eli puheensorinasta.

Hyvään makuun ei ole opaskirjaa, mutta useimmiten riittää, että kahvilanpitäjä luottaisi enemmän omaan makuunsa kuin sisustussuunnittelijaan. Ammattilainen haluaa noudattaa sisustrendejä ja juuri sitä ei pitäisi tehdä silloin, kun tavoitteena on omaperäinen, persoonallinen tyyli. Trendit ovat vain ohimeneviä tuulahduksia, parempi strategia olisi pyrkiä ajattomaan tyylikkyyteen.

Helsingin rautatieaseman Eliel-kahvila on hyvä esimerkki siitä, kuinka julkinen tila voidaan suunnitella pilalle. Kahvilan keskelle on laskeutunut ruma UFO:n näköinen rakennelma. Uudet kalusteet pilaavat tunnelman. Rikos on sitä suurempi, koska kyseessä on yksi suomalaisen rakennustaiteen helmistä.

Asemarakennusten kahvilatilojen tulisi muutoinkin olla normaalia tiukemmassa kontrollissa, koska niihin sisältyy runsaasti kulttuurihistoriaa, lähtemisen ja saapumisen symboliikkaa. Asemaravintoloiden ympärille on syntynyt myös maailmanlaajuista harrastustoimintaa. On olemassa matkailijaryhmiä, jotka kiertävät eri maiden juna-asemilla ja arvioivat niiden kahviloita. He ovat ymmärtäneet, ettei aseman kahvila ole vain kahvila, vaan kunkin maan olemuksen, persoonallisuuden kiteytymä.

Kämp Gallerian Marimekko-kahvila olkoon tässä kolumnissa esimerkkinä siitä, kuinka vahvan brandin luoma myönteinen odotusarvo jätetään hyödyttämättä ja kuinka kylmä kahvi, huono palvelu ja kalliit hinnat muuttavat positiiviset odotukset nopeasti negaatioiksi.

Valion baarilla olisi ollut hyvät mahdollisuudet kansalliseksi kahvilaketjuksi, mutta Kampin kokeilu kaatui tunnelman puutteeseen. Taas esimerkki siitä, kuinka asiat voidaan modernisoida pilalle. Kuluttajat odottavat tunnelmaa, mutta heille tarjotaan moderniksi koettua kelmu-estetiikkaa.

Kahvilaliiketoiminnan menestyksen ratkaisee sisustus, palvelu ja tuotetarjonta sekä ennen kaikkea sijainti. Kahvilaa on vaikea saada kannattavaksi, jos se on yhtään ihmisvirtojen ulkopuolella. Kaksikymmentä metriä väärässä paikassa riittää tuhoamaan orastavan liiketoiminnan. Jos huonon sijainnin lisäksi sisustusratkaisuissa turvataan koliseviin vaneriputkikalusteisiin, jos tarjonnan ydin on Dallaspullissa eikä palvelu kuulu sanavarastoon, on menestystä turha toivoa.

Hyvässä yhtiössä kaikilla tasoilla toimivat ihmiset ovat ylpeitä työnantajastaan, uhrautuvat sen eteen ilman korvaustakin ja puhuvat työnantajastaan hyvää. Nyt on toisin. Eri tasoiset ihmiset ovat eri bunkkereissa ja jokain vahtii vain omaa etuaan. Tämä on johtajuuden ongelma.

Johtajuuden ongelma on myös se kuinka sallitaan ylimmän johdon joukkokiristys. Vastuullinen hallitus olisi näyttänyt ovea niille, jotka haluavat lisäpalkkioita sitoutumisestaan, koska sitoutuminen ei ole aitoa sydämen sitoutumista vaan rahalla ostettua rakkautta.

Finnair jättää hyödyttämättä siihen kohdistuvan poikkeuksellisen voimakkaan asiakasuskollisuuden ja maineen. Vahva brändi tuhotaan johtajakulttuurilla. Hyvin moni muu yritys on ollut kateellinen Finnairille sen maineesta asiakkaiden keskuudessa. Toisin on nyt, maine rapautuu sata kertaa nopeammin kuin sen saa rakennettua.

Brändi on aina totta, se perustuu arvoihin ja todelliseen toimintatapaan. Työntekijöiden ja asiakkaiden uskollisuutta ei voi ostaa, se täytyy hankkia. Siksi brändiolemus muodostetaan aina toiminnan ja arvomaailman sisällöllä, toiminnalla. Nyt Finnairin kaikki toiminnat kyseenalaistetaan ja hyvätkin muutokset torjutaan.

Finnairin johdon kyvyttömyys ilmeni jo pari vuotta sitten toteutetussa yrityskuvan kiillottamisoperaatiossa, uusi logo, uusi esiintymisen tyyli. Siinä unohdettiin se mihin Finnairin maine perustuu: asiakkaiden mielipiteet, suomalaiset juuret ja sitoutuneisuus.

Johtajien arvojen ja asenteiden vaikutus yrityksen liiketoimintaan on paljon suurempi kuin yleensä uskotaan. Laskentatoimeen eli numerojohtamisen perustuvava johtaminen onnistuu vain noususuhdanteen aikana. Huonoina aikoina vaaditaan sitoutumista kaikilla organisaatioiden tasoilla, talvisodan henkeä, yhteen hiileen puhaltamista. Kaikkea niitä henkimaailman asioita, joiden voimaa aliarvioidaan, mutta josta kumpuaa todellinen toiminta.

Pilvenpiirtäjien rakentaminen johtuvan Neuvostoliiton traumasta.

Kekkos-Bresneviläisen eristyneisyyden jälkeen suomalaisilla on ollut sairaaloinen halu kansainvälistyä. Olemme tahtoneet liittoutua länsimaiden kanssa ja osoittaa itsellemme ja naapurillemme, ettei meitä alisteta, olemme itsenäisiä ja haluamme päästä puhumaan englantia.

Kansainvälistymisen innossa moni suomalainen teollisuusyritys on kompastunut suuruuden hulluuteen ja vauhtisokeuteen. Samasta syystä Suomi on liittynyt myös EU:n. Meillä on siis EURO vain sen takia, ettei meillä ole ollut riittävästi kansallista itsetuntoa. Halusimme näyttää Venäjälle mihin leiriin kuulumme. Ruotsilla tätä painetta ei ollut ja se päätti pysyä omassa valuutassaan.

Pilvenpiirtäjien rakentamista perustellaan kehityksellä, kansainvälistymisellä ja sillä, että Suomi taantuu takapajulaksi, jos vain suojellaan vanhoja rakennuksia, eikä anneta kunkin ajanjakson tuoda omaa kerroksellisuutta kaupunkikuvaan.

Täyttä puppua tällainen. Suomen pitäisi noudattaa omaa linjaansa ja tehdä juuri niin kuin itse haluaa, omista lähtökohdistaan. Usein paras linjaratkaisu on tehdä kaikki toisella tavalla kuin muut. Jos muut rakentavat pilvenpiirtäjiä niin mepä ei rakenneta.

Helsingin ja siten myös Suomen kiinnostavuus on yhteydessä kaupungin kauneusarvoihin. Helsinkiä kuvaillaan Itämeren helmeksi, valkoiseksi pieneksi ja matalaksi kaupungiksi, jossa on paljon vihreää ja mielenkiintoisia ihmisiä.

Onneksi Suomea vielä pidetään yllätyksellisenä, omaperäisenä ja kummallisena. Miksi meidän pitäisi rakentaa pilvenpiirtäjiä vain siksi, että ne näyttävät joidenkin mielestä kansainvälisiltä. Miksi pitäisi matkia muita?

Espanjan Sevilla valittiin Unescon maailmanperintölistalle vuonna 1987. Sen keskustan tunnetuimmat nähtävyydet ovat goottilainen katedraali ja Kolumbuksen hauta. Barrio de Santa Cruzin vanha juutalaiskortteli ja Real Alcazarin palatsikompleksi. Sopiiko sinne suunniteltu 41-kerroksinen pilvenpiirtäjä keskelle maailmanperintökohdetta? Huonosti sopii, arvelee YK:n kulttuurijärjestö Unesco, joka pudottaa Sevillan perintökohteidensa listalta, jos kiistanalainen rakennushanke toteutuu.

Venäjällä Pietarin keskusta kuuluu myös Unescon maailmanperintökohteisiin. Öljy-yhtiö Gazprom aikoo rakentaa Pietarin keskustan tuntumaan lähes Eiffel-tornin korkuisen pilvenpiirtäjän. Vastustus on kuitenkin kova. Laajoissa mielenosoituksissa yli 4 000 venäläistä osoitti mieltään rakennusaikeita vastaan ja nyt yhtiö etsii hankkeelle uutta sijaintia.

Ehkä joku suomalainen voisi soittaa Gazpromiin ja ehdottaa, että toisivat torninsa esimerkiksi Porvoon vanhankaupungin torille. Saudi Arabiaan suunniteltu kilometrin korkuinen pilvenpiirtäjä olisi hyvä maamerkki Rovaniemen keskustassa. Saisimme Lapille uuden modernin imagon.

Kaupunkirakentamista ohjaa liiketoiminnan ehdot. Ne-päättävät-jotka-maksavat -asenne tuhoaa lopulta ihmisen kokoisen, kauniin ja toimivan ympäristön. Kaupunkipäättäjien tulisi vaalia kokonaisuuksia, eikä antaa liikeyritysten tuhota kaupunkikuvaa.

Hyvä rakentaminen on kiinni hyvästä arkkitehtuurista ja matalakin rakentaminen voi olla huonoa ja ahdistavaa, kuten esimerkiksi Espoon ja Helsingin rajalla, Länsiväylän moottoritiehen kiinni rakennettu Varman pääkonttori. Saavuttaessa Helsinkiin etelästä muodostaa tämä punatiilinen rakennuskompleksi ahdistavan muurimaisen portin. Helsingin kaunis kaupunkisilhuetti on rikottu. Varman pääkonttori on rakennettu korkeaksi ja veden päälle vain siksi, että omistaja saa neuvotteluhuoneeseen hyvät näkymät. Arkkitehtiparka tuskin kehtaa myöntää rakennuksia omakseen, hän on joutunut sijoittelamman massat rakennusoikeuksien tehokkuusajattelun mukaan.

Pilvenpiirtäjien rakentaminen on vanhanaikaista. Mexico Cityssä, jossa oikeasti on pulaa rakennusmaasta (toisin kuin meillä Suomessa) suunnitellaan rakennusta, jossa olisi peräti 65 kerrosta maan alle. Tällaisia taloja kutsutaan earthscrappereiksi.

Oivallinen moderni ja kansainvälinen idea suomalaisille. Ehkä kannattaisi seurata aikaansa.

Jos olet saanut vastuullisen työn, niin todennäköisesti et harrasta oheista huijaamista, onhan se niin halpahintaista. Sen kyllä ymmärrän, jos alaikäisenä olet mennyt kaverin papereilla ravintolaan tai olet joskus ajanut pummilla raitsikalla. Sitä en kuitenkaan jaksa ymmärtää, että ostat suunnittelupalveluja maksamatta niistä mitään, naamioimalla suunnittelutehtävän kilpailuksi.

Silloin tällöin mainonnan ostaja haluaa kilpailuttaa toimistoja ja pyytää muutamalta valitsemaltaan toimistolta hinta-arvion sekä toimiston näkemyksen kampanjasta tai pakkauksesta. Siis luonnokset päätöksenteon tueksi, koska muuten ei voi päätellä toimiston kykyä hoitaa tehtävää. Näin ei pitäisi tehdä, eikä toimistojenkaan tulisi antaa luonnoksiaan ilman korvausta. Oletan, että Mainostoimistojen Liiton, Mainostajien Liiton, Grafian ja Ornamon näkemys asiasta on sen suuntainen, ettei suunnittelupalvelua voi ostaa ilman korvausta. Tosin tästä ei liittotasolla juurikaan puhuta, graafikkojen järjestö Grafia on kuitenkin ottanut asiaan napakasti kantaa.

Kun luonnoksia pyydetään, tulisi niistä maksaa ainakin symbolinen korvaus. Hävinneetkin saisivat lohdutuspalkinnon ja voittaja enemmän. Suunnittelijoiden kannalta peli olisi reilua ja kaikille jäisi parempi mieli. Suunnittelijoiden panostus kilpailutyöhön on pienenkin korvauksen ansiosta parempi ja tilaajakin saa näin paremman tuloksen. Designtoimistojen ja pienten mainostoimistojen mahdollisuudet osallistua maksuttomaan suunnitteluun ovat rajalliset. Designtoimistot myyvät vain suunnitteluaan ja elävät vain sillä. Suuressa mainostoimistossa sen sijaan voi olla jopa erillinen osasto, jonka ainoa tehtävä on tuottaa ns. spekulatiivistä työtä.

Mainostoimistot antavat graafista suunnittelua ilmaiseksi, koska havittelevat koko asiakkuutta eli “tiliä” pyöritettäväkseen. Tosin tilaajan käyttöönsä saamat suunnittelijat ovat diilin jälkeen kuitenkin täysin eri henkilöt kuin ne, jotka tekivät kilpailuehdotukset. Suunnittelutoimiston osaaminen, graafinen suunnittelu tai muotoilu on tavoitteellista aivotyötä, strategista ja tavoitehakuista pohdiskelua ja se kiteytyy tehdyissä luonnoksissa. hyvin tavoitehakuista. Vastuullinen desingsuunnittelu vaatii runsaasti keskustelua ja tietoa. Vasta sitten kun yhteistyökumppanuudesta on päätetty, alkaa varsinainen työ. Useiden luonnoskierrosten ja tutkimusten jälkeen päädytään lopputulokseen joka lisää tuotteen myyntiä ja auttaa tilaajaa menestymään. Tätä työtä ei voi tehdä arvaamalla.

Mainos- tai designtoimiston valinta on vaikeaa. Paras tapa tutustua toimiston kykyihin ja suunnittelijoihin on tutustua referensseihin ja kenties kilauttaa kaverille ja kysyä toimiston maineesta. Kannattaa pitää alustava palaveri tai kaksikin ja keskustella tekijöiden kanssa. Työnäytteet paljastavat mitä toimisto on aikaisemmin tehnyt, mihin erikoistunut ja minkälaisia töitä mieluusti tekee. Loppu hoituu samalla tekniikalla kuin puolison valinta, intuitiolla. Sitä kutsutaan myös suureksi riskiksi.

(Julkaisijalehti 2/2012)

Me väitämme lukevamme lehtiä, vaikka oikeasti me katselemme niitä. Lukemisella tarkoitetaan sitä, että ihminen katselee lehden kuvia ja lukee kuvatekstejä, silmäilee nostot eli latikoissa olevat pikkutekstit ja osan otsikoista. Ne isoimmat, lyhyimmät ja rajuimmat otsikot. Etsimme verisillä kuvilla höystettyjä skandaaleja. Yhä useampi lukee lehtien sähköistä versiota, jossa on painettua versiota vähemmän tekstiä ja se on isommalla fonttikoolla. Sähköisen version lukeminen tarkoittaa siis kentän rullaamista alaspäin ja otsikoiden ylimalkaista pälyilyä.

Ammattilehtien lukemisella ihmiset tarkoittavat niiden kuljettamista töistä kotiin, jotta huono omatunto puhdistuu. Hyvin usein ammattilehti jää kotona lukematta tai edes selaamatta.

Lukeminen voi tarkoittaa myös lehden selailua lopusta alkuun. Samoin kuin Manga-sarjakuvia. Juuri siksi lehden lopussa on se sillisalaatti pieniä juttuja ja juoruja. Niitä on nopea ja helppo vilkuilla.

Me surffailemme tv-kanavilla ja katsomme vain hyvin harvan ohjelman alusta loppuun. Kaikki tietävät, että mainosten kohdalla vilkaistaan toisten kanavien tarjontaa tai käydään vessassa. Näitä mainostauoilla tv:n äärestä poistuvien lukumääriä ei löydy mainosaikaa myyvien tai edes mainosaikaa ostavien tahojen tilastoista. Todelliset luvut romuttaisivat mainoaikaa myyvien businekset.

Hermostuneisuus ja uusiin asioihin perehtymiseen käytettävän ajan määrä vähenee jatkuvasti. Samanaikaisesti tiedon tarve ja tarjonta lisääntyy.

Pakkaustekstien lukeminen on toisenlaista. Järkevä kuluttaja lukee elintarvikepakkausten sisältöluettelot huolella ja etsimällä etsii lisäaineet, rasvat ja sokerit. Pakkauksen informatiivisuuden vaatimuksille ei näytä tulevan loppua. Tuotteen ominaisuuksista ja sisällöstä kertovien läimäkkeiden, tekstien ja taulukoiden määrä pakkauksissa kasvaa jatkossakin.

Pakkauksen ulkoasu on kuin ravintolan portsari, joka päättää kuka tulee sisään. Visualisoinnin tehtävä on herättää mielenkiintoa ja jakaa informaatiota. Tässä järjestyksessä. Pakkaussuunnittelijat ovat tienneet jo pitkään, että tekstillä, fonteilla, väreillä ja kuvilla ei voi leikkiä, vaan visuaalisuus tulee tehdä informaation jakamisen ja selkeyden ehdoilla. Vaikea tehtävä, varsinkin kun etiketti saattaa olla postimerkin kokoinen ja kielivarianttejakin on useita.

Pakkausdesign on kompromissi. On herätettävä huomiota ja jaettava tietoa. Pientenkin muuttujien merkitys myyntiin on suuri. Pakkaussuunnittelu on tiukoista reunaehdoistaan johtuen hyvin analyyttista puuhaa. Hyvä pakkaus rakennetaan pala palalta. Parhaimmillaan kaikki yksityiskohdat on tutkittu ja visualisointiratkaisujen merkitys tunnetaan. Toisin kuin mainonnassa, jossa ammutaan haulikolla ja silläkin väärään suuntaan.

Kolumni / Julkaisija-lehti 11/2011

Tiettyihin kaupunginosiin ei pimeän tultua mennä lainkaan. Naiset pelkäävät seksuaalista väkivaltaa ja miehet pelkäävät saavansa turpiinsa. ”Ihmiset pelkäävät toisiaan.” Eri alueilla on erilainen maine, toiset ovat turvallisempia kuin toiset. Kokemus on subjektiivinen, eikä rikollistilastot korreloi mielikuvien kanssa. Mutta miksi ihmeessä näin on?
Ihmiset kokevat ympäristön sellaiseksi kuin se näyttää olevan. Helsingin Itä-Pasilaa ja Espoon keskustaa ei voi pitää muunlaisena kuin vastenmielisenä, ahdistavana ja pelottavana, koska ne ovat sellaisia. Kylmiä betonibunkkereita, rumia elementtitaloja, ahtaita kujia, sokkeloita ja siivoamattomia alueita. Tämä ”neuvostovenäläinen lähiöarkkitehtuurirakentaminen” on suomalaisille hyvin tuttua ja vielä nykyisinkin meillä rakennetaan rumasti, rivosti ja rajusti kun pitäisi rakentaa nätisti, pehmeästi ja kevyesti.

Ongelma on arkkitehtuurissa ja gryndauksessa. Rakennuksia ja kokonaisia kaupunginosia tehdään liiketalouden tehokkuusnormeilla eikä viihtyvyyden ideaalilla. Hyvä arkkitehtuuri on vain illuusio, ei sellaista oikeasti ole. On yksittäisiä hienoja rakennuksia, muutamia hyviä kohteita joista saadaan valokuvat, mutta suurin osa rakentamista on heikkotasoista. Usein tuntuu siltä ettei talon ulkoseinistä eteenpäin oleva alue kuulu kenellekään.

Kaupunki poistaa vaarallisilta alueilta pensaita lisätäkseen turvallisuuden tunnetta. Pensaiden ja puiden määrää tulisi kuitenkin lisätä, jotta rakentamisen virheet voidaan peittää. Valaistuksen lisääminen on tärkein yksittäinen toimenpide. Jos näemme, emme pelkää. Jostain syystä edes veistoksia ei ole Suomessa valaistu. Siivoaminen on toinen viihtyvyyttä lisäävä ja pelokkuutta vähentävä yksittäinen tekijä. Tutkimusten mukaan seinäkirjoittelu, roskaaminen ja yleisten alueiden rikkominen lisääntyvät niillä alueilla, jotka ovat sen näköisiä, että ne kutsuvat ilkivaltaan.

Pahinkin roisto ymmärtää viihtyisän, hyvin valaistun ja siistin asuinalueen merkityksen ja jättää sen rauhaan ja kyllä nuoriso laittaisi tyhjät pullot roskikseen, jos sellaisia jossain löytyisi.

Myös uudet rakennukset herättävät ahdistusta. Esimerkiksi Helsinkiin saavuttaessa Länsiväylän päässä on Ruoholahdessa vakuutusyhtiö Varman uusi pääkonttori. Iso, liian lähellä tietä oleva tumma rakennus sulkee horisonttinäkymän ja työntyy ihmisten päälle. Syntyy ahdistava porttimainen tila, jonka kohdalla ohiajavat autoilijat tuntevat outoa levottomuutta. Parempi vaihtoehto olisi ollut sijoittaa rakennusryhmän korkeimmat osat taustalle ja matalimmat eteen. Ilmeisesti maksaja on halunnut näyttävän liikepaikan ja meillä maksaja saa aina päättää rakennuksen ulkonäöstä, sijainnista ja koosta, vaikka päätöksenteko kuuluisi virkamiehille. Vaikea uskoa, että arkkitehti kehtaa myöntää Varman rakennuksia omakseen. Liike-elämä ei ole vielä ymmärtänyt, että hyvä, kaunis ja näyttävä rakennus on parempi liiketoimi kuin ahdistava kompleksi.

Jostain syystä Helsingin keskustaan ahtaaseen paikkaan suunnitellaan ylisuurta hotellia, joka samalla sulkee kaikkien muiden kuin hotellivieraiden näkymät. Ratkaisu lisää ahdistusta. Liiketoiminta vaatii tehokkaammat rakennusneliöt, eikä ilmavuus tai kauneus ole hyve.

Arkkitehtuurin vastuu on rakennusten lisäksi myös ympäristöissä, kokonaisuuksissa – siis kokonaisuuksissa. Meillä on liuta hyvin koulutettuja ja lahjakkaita arkkitehteja, mutta heille ei anneta mahdollisuuksia.

Suomella olisi harvinaisen otollinen mahdollisuus olla miellyttävän, avaran ja valoisan kaupunkiympäristön mallimaa. Meillä nimittäin on tilaa riittävästi myös vaakasuorassa.

Rouva esittää kainosti pyynnön: “Onko mitenkään mahdollista, että päähenkilö Ruben Waara rakastuisi johonkin viehättävään hankolaiseen naiseen?”
Ajattelen, että tämän lähemmäksi jumaluutta en koskaan pääse, joten vastaan siltä seisomalta, että totta kai. Osaan kuitenkin olla kysymättä tarkennusta siitä, minkälaiseen naiseen Rubenin tulisi rakastua. Toteutin toiveen seuraavassa kirjassani.

Kirjailijana olen perso palautteelle. En voi sanoa muiden kirjoittajien suhteesta palautteeseen mitään, mutta ainakin haastatteluissa usein väitetään, ettei kritiikillä ole mitään merkitystä. Joidenkin mielestä lukijoidenkin kommentit voi jättää huomiotta. Eräässä paneelissa tunnettu dekkaristi pyysi lukijoitaan olemaan lähestymättä häntä minkäänlaisissa asioissa.

Eräänä kauniina kesäaamuna avasin sunnuntain Hesarin ja sain lukea oman kasvokuvani vierestä tekstin, jossa kriitikko ihmettelee, miten ihmeessä onneton tekeleeni on voinut päästä kustantajan seulasta läpi, ja kuinka huono kirjoittaja olen. Tällaisena hetkenä saattaa kirjailijan takaraivoon herätä epäilys ammatin mielekkyydestä. Ajattelen kuitenkin, että taiteen tehtävä on tarjota elämyksiä, joten tekstini oli toiminut, kriitikko oli reagoinut.

Mielestäni on turha väittää, etteikö kielteinen arvostelu vedä syvää viiltoa herkkään taiteilijasieluun. Musiikkihistoria tuntee monta tapausta, joissa muusikko on päättänyt päivänsä saatuaan jatkuvasti kielteistä palautetta.

Omalta osaltani olen onneksi treenannut mollaamista 60- ja 70-lukujen koulujärjestelmässä. Silloin tuli iskuja joka puolelta ja vain kilttejä kehuttiin. Heistä tuskin tuli kirjailijoita.

Myönteisestä kritiikistä ajattelemme, että totta kai kehut tulivat oikeaan paikkaan. Ette tiedäkään minkälainen jätkä tässä kävelee. Hyvän arvion antanut kriitikko nousee kirjailijan silmissä ammattinsa parhaaksi, älyn jättiläiseksi ja parhaaksi kaveriksi.

Libristipäivät, messut ja kirjakauppaesiintymiset ovat yhtä juhlaa, koska sieltä saa lukijapalautetta. Yleisöltä saa kehuja ja vinkkejä. Hyvin harvoin lukijoilta saa suoria kommentteja siitä, mikä kirjassa ärsytti. Lähestyminen on suomalaiseen tapaan kohteliasta ja hillittyä.

Tervetuloa kritiikki, sekä huono että hyvä. Arvostelu kasvattaa ja auttaa minua kirjoittamaan entistä paremmin. Olenhan kehityskelpoinen yksilö.

Kolumni / Kirjailija-lehti 9/2011

Toki hankinnan syy voi olla arkinen ja käytännöllinen. Tarvitsemme kengät, auton, talon, maitopurkin, mitä tahansa. Tällöin toimimme vielä järkevästi, mutta siinä vaiheessa, kun joudumme valitsemaan kilpailevien tuotteiden kesken, astuu takaraivo-osasto kuvioon ja teemme hankintapäätöksen kaiken muun kuin viileän harkinnan, hinta-laatuvertailun tai tiedon perusteella.Jos tutkija kysyy kaupan ovella asiakkaalta miksi hankit juuri tuon tuotteen, vastaamme järkisyillä. Pääsääntöisesti valehtelemme tahtomattamme. Älykäs ihminen pystyy perustelemaan typerimmätkin hankintansa järkisyillä itselleen ja muille.

Tähän käyttäytymismalliin pakkaussuunnittelu iskee. Pakkaus, sen grafiikka ja fyysinen muoto on järeä ase markkinaosuustaistelussa. Pakkauksella ei ehkä hankita uusia asiakkaita niin tehokkaasti kuin mainonnalla tai hintakilpailulla, mutta yksikään tuote ei ole markkinoilla yksin, joten tuotepakkauksen tulee voittaa kiinnostavuudessa sen viereisen samanlaisen tuotteen pakkaus.

Pakkauksen tärkein tehtävä on huutaa: “Minä täällä, ota minut!” Se tekee tehtävänsä parhaimmillaan erittäin tehokkaasti. On arvioitu, että tuotteen myynti voi nousta useita kymmeniä prosentteja pakkausuudistuksen jälkeen. Ne ovat lukuja, jotka volyymimarkkinoilla heiluttavat jopa pörssikursseja.

Pakkaus on mainontaa monin verroin tuloksekkaampi investointi.

Kun kuluttajalta kysytään minkälainen on hyvä tai huono pakkaus, vastaus on joka kerta sama. Hyvä pakkaus on sellainen, jonka saa auki ja kiinni helposti. Siitä on helppo annostella ja siitä on mukava pitää kiinni. Hyvä pakkaus on sellainen, jonka grafiikasta saa välittömästi selville mitä, kuinka paljon ja minkälaista tavaraa pakkauksen sisällä on. Huono pakkaus on tietysti sellainen, jota ei saa auki eikä kiinni, se ei pysy pystyssä eikä siitä saa selvää mistä on kysymys.

Suunnittelijat puolestaan puhuvat kauneusarvoista, seksikkyydestä, väreistä ja fonteista ja ovat niin ollen täysin metsässä.

Brändin omistajan kannalta kuluttajaa kannattaa kuunnella enemmän kuin mainostoimistoa, joka linkittäisi kaikki pakkaukset osaksi mainoskampanjaa. Niin ei kannata tehdä, jos haluaa säilyttää tuoteuskollisuuden ja -luotettavuuden.

Pakkauksen elinkaari on pidempi kuin hetkellisen, jo syntyessään vanhan, mainoskampanjan. Kuluttajat odottavat pakkaukselta ajassa kestävää designia ja vastustavat promoamista. Luotettavuus on avainsana.

Usein kuluttajatesteissä mainitaan, ettei rakastetulla tuotteella saisi leikkiä. Siksi pakkausuudistusten tulee olla aina hienovaraisia ja johtaa kuluttajakäyttäytymistä siten, etteivät he sitä edes huomaa. Ovelasti.

Julkaisija-Lehti / 8/ 2011

Pakkaamattomien tuotteiden osalta mielikuvan rakentaminen tuotteen lisäksi tapahtuu esimerkiksi niskalapulla. Usein brändi on jo tuotteessa itsessään, kuten esimerkiksi Burberry ruutukuviossa tai Adidas raidoissa.

Brändi on lupaus laadusta ja tuotemerkki on tämän laadun takuumies. Kaikille brändit eivät merkitse mitään, mutta suurelle joukolle ne ovat ostopäätöksen viimeinen niitti. Ainakin pieni niskalappu voi valintatilanteessa kahden samanlaisen tuotteen välillä olla se merkityksellisin tekijä. Me emme yleensä myönnä edes itsellemme, että kaipaamme tukea ostopäätöksissä, mutta tutkimusten ja kokemusten kautta tämä tiedetään.

En halua, että paidassani lukee näkyvästi BOSS, mutta minua lämmittää se, että se lukee niskalapusssa. Olen ajatellut ostavani laatua ja siksi haluan varmistua että kyseinen paita on sitä. Jos valmistaja mokaa laatukäsitykseni, niin samalla tavalla brändäys kehottaa minua olemaan ostamatta kyseistä tuotetta jatkossa.

Jos parhaan kengän symboli on punainen pohja, ja jos sen tietää vain harva, niin tietämättömyys lisää tuotteen haluttavuutta. Liikkeelle lähtee myönteinen huhu, joka on paras mahdollinen markkinointikeino.

Yleisesti valmistajat luulevat, että tuotteen hyvä laatu riittää menestykseen. Mutta niin se ei ole, ei sen enempää vaatteissa, kengissä kuin elintarvikkeissakaan.

Brändin ei tarvitse huutaa voimakkaasti kuten esimerkiksi Billabong tuotteiden strategia näyttää olevan. Kalliiden tuotteiden tyyli on toisenlainen. Pieni merkintä vaatteen sisäpuolen lapussa riittää.

Jos olisin vaatetehtailija, en uskaltaisi jättää piilobrändäystä pois, eihän siitä haittaakaan ole. Jos minulla ei ole varaa brändimainontaan, uskoisin, että tuotemerkintä levittää pikkuhiljaa sanomaa ja muistuttaa vaatteen ostajaa valmistajasta.

Merkitsemättömät tuotteet ovat epäluotettavia, emme tiedä niiden alkuperää ja pelkäämme tulla huijatuksi.

Design auttaa myymään enemmän.