Elämme vuoden pimeintä aikaa. Helsingillä ja monella muullakin paikkakunnalla on sama ongelma: asuinalueet muuttuvat pimeällä pelottaviksi.
Tiettyihin kaupunginosiin ei pimeän tultua mennä lainkaan. Naiset pelkäävät seksuaalista väkivaltaa ja miehet pelkäävät saavansa turpiinsa. ”Ihmiset pelkäävät toisiaan.” Eri alueilla on erilainen maine, toiset ovat turvallisempia kuin toiset. Kokemus on subjektiivinen, eikä rikollistilastot korreloi mielikuvien kanssa. Mutta miksi ihmeessä näin on?
Ihmiset kokevat ympäristön sellaiseksi kuin se näyttää olevan. Helsingin Itä-Pasilaa ja Espoon keskustaa ei voi pitää muunlaisena kuin vastenmielisenä, ahdistavana ja pelottavana, koska ne ovat sellaisia. Kylmiä betonibunkkereita, rumia elementtitaloja, ahtaita kujia, sokkeloita ja siivoamattomia alueita. Tämä ”neuvostovenäläinen lähiöarkkitehtuurirakentaminen” on suomalaisille hyvin tuttua ja vielä nykyisinkin meillä rakennetaan rumasti, rivosti ja rajusti kun pitäisi rakentaa nätisti, pehmeästi ja kevyesti.
Ongelma on arkkitehtuurissa ja gryndauksessa. Rakennuksia ja kokonaisia kaupunginosia tehdään liiketalouden tehokkuusnormeilla eikä viihtyvyyden ideaalilla. Hyvä arkkitehtuuri on vain illuusio, ei sellaista oikeasti ole. On yksittäisiä hienoja rakennuksia, muutamia hyviä kohteita joista saadaan valokuvat, mutta suurin osa rakentamista on heikkotasoista. Usein tuntuu siltä ettei talon ulkoseinistä eteenpäin oleva alue kuulu kenellekään.
Kaupunki poistaa vaarallisilta alueilta pensaita lisätäkseen turvallisuuden tunnetta. Pensaiden ja puiden määrää tulisi kuitenkin lisätä, jotta rakentamisen virheet voidaan peittää. Valaistuksen lisääminen on tärkein yksittäinen toimenpide. Jos näemme, emme pelkää. Jostain syystä edes veistoksia ei ole Suomessa valaistu. Siivoaminen on toinen viihtyvyyttä lisäävä ja pelokkuutta vähentävä yksittäinen tekijä. Tutkimusten mukaan seinäkirjoittelu, roskaaminen ja yleisten alueiden rikkominen lisääntyvät niillä alueilla, jotka ovat sen näköisiä, että ne kutsuvat ilkivaltaan.
Pahinkin roisto ymmärtää viihtyisän, hyvin valaistun ja siistin asuinalueen merkityksen ja jättää sen rauhaan ja kyllä nuoriso laittaisi tyhjät pullot roskikseen, jos sellaisia jossain löytyisi.
Myös uudet rakennukset herättävät ahdistusta. Esimerkiksi Helsinkiin saavuttaessa Länsiväylän päässä on Ruoholahdessa vakuutusyhtiö Varman uusi pääkonttori. Iso, liian lähellä tietä oleva tumma rakennus sulkee horisonttinäkymän ja työntyy ihmisten päälle. Syntyy ahdistava porttimainen tila, jonka kohdalla ohiajavat autoilijat tuntevat outoa levottomuutta. Parempi vaihtoehto olisi ollut sijoittaa rakennusryhmän korkeimmat osat taustalle ja matalimmat eteen. Ilmeisesti maksaja on halunnut näyttävän liikepaikan ja meillä maksaja saa aina päättää rakennuksen ulkonäöstä, sijainnista ja koosta, vaikka päätöksenteko kuuluisi virkamiehille. Vaikea uskoa, että arkkitehti kehtaa myöntää Varman rakennuksia omakseen. Liike-elämä ei ole vielä ymmärtänyt, että hyvä, kaunis ja näyttävä rakennus on parempi liiketoimi kuin ahdistava kompleksi.
Jostain syystä Helsingin keskustaan ahtaaseen paikkaan suunnitellaan ylisuurta hotellia, joka samalla sulkee kaikkien muiden kuin hotellivieraiden näkymät. Ratkaisu lisää ahdistusta. Liiketoiminta vaatii tehokkaammat rakennusneliöt, eikä ilmavuus tai kauneus ole hyve.
Arkkitehtuurin vastuu on rakennusten lisäksi myös ympäristöissä, kokonaisuuksissa – siis kokonaisuuksissa. Meillä on liuta hyvin koulutettuja ja lahjakkaita arkkitehteja, mutta heille ei anneta mahdollisuuksia.
Suomella olisi harvinaisen otollinen mahdollisuus olla miellyttävän, avaran ja valoisan kaupunkiympäristön mallimaa. Meillä nimittäin on tilaa riittävästi myös vaakasuorassa.